tiistai 17. tammikuuta 2017

Uuden ajan työ ja toimeentulo


Globalisaatio ja digitalisaatio etenevät ja muuttavat syvällisellä tavalla yhteiskunnan ja talouden rakenteita ja toimintalogiikkaa. Eniten huomiota on viime aikoina saanut tämän kehityksen vaikutukset työhön ja työllisyyteen. On arveltu, että digitalisaatio ja etenkin automaatio, robotiikka ja tekoäly hävittävät valtavasti työpaikkoja. ”Kaikki, mikä voidaan automatisoida, automatisoidaan.”

Digitalisaatio nostaa tuottavuutta ja arvatenkin kiihdyttää talouskasvua. Se mikä on nyt muuttunut, on pitkään vallinnut yhteys talouskasvun ja hyvinvoinnin välillä. Talouskasvu ei enää lisääkään ihmisten hyvinvointia, niin kuin tähän asti on tapahtunut. Tulo- ja varallisuuserot syvenevät äärisesimerkkinä se että 9 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhin puoli väestöstä.

Tässä taustaa sille Demoksen ja Sitran yhteiselle raportille Katse ylös kuopasta mahdollisuuksiin, jota olin kirjoittamassa Juha Leppäsen, Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen kanssa. Raportti (tai Sitran kielellä ”muistio”) julkistettiin 12.1.2017 Sitrassa osana Sitran juhlavuoden avausta. Sitrahan perustettiin Eduskunnan lahjana ja panoksena tutkimukselle ja teknologialle 50 vuotta sitten.

Tässä blogissa esittelen ja pohdin raportin sanomaa.

Arvonmuodostus


Raportissa kysytään, voidaanko vanhalla politiikalla enää vastata uusiin haasteisiin, kun talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteys on katkennut. Joudumme kyseenalaistamaan täystyöllisyyden poliittisen tavoitteen.

Ehdotuksemme ovat rohkeita, sillä kaikki poliittiset ohjelmat ja kaikki viimeaikaset hallitukset ovat tähdänneet tuottavuuteen, talouskasvuun ja työpaikkojen lisäämiseen. Samaan hengenvetoon todetaan, että ei työpaikkoja voida politiikalla luoda.

Murroksen takana ovat arvonmuodostuksen logiikan muutokset digitalisaation ja globalisaation vaikutuksesta. Väitämme että arvontuotanto on ajateltava uudelleen. Arvon käsite on liian epämääräinen ja ehdotamme erotettavaksi kaksi erilaista arvon käsitettä. Toisaalta on taloudellista arvoa, joka syntyy ja punnitaan markkinoilla, ja toisaalta on yhteiskunnallista arvoa, joka syntyy ihmisten toiminnasta.

Taloudellinen arvo


Globaaleissa ja digitaalisissa arvoketjuissa taloudellinen lisäarvo virtaa ei toimijoille. Tuotannon osuus arvonmuodostuksessa pienenee ja raaka-aineiden, suunnittelun ja jakelun osuus kasvaa. Kohtalon kysymys Suomen taloudelle on, minkä paikan suomalaiset yritykset saavat arvoketjuissa. Digitalisaation aikaansaama tuottavuuden nousu (automaatio, robotiikka, tekoäly, IOT) vähentää vääjäämättä rutiinityön määrää ja tarvetta yhteiskunnassa. Alustatalous merkinnee sitä, että arvonnappaajat eivät välttämättä työllistä juuri ollenkaan. Vienti ei kerro oikeastaan mitään siitä kuka arvon saa. Tuotannon osuus lopullisen tuotteen hinnasta on murto-osa.

Arvonluonnin uusi logiikka aiheuttaa sen, että tuottavuuden nousu tai edes talouskasvu eivät enää lisääkään työpaikkoja, ainakaan teollistuneissa maissa. On tietysti mahdotonta ennustaa mitä työpaikoille todella tapahtuu, mutta yleinen näkemys on, että rutiinityöt vähenevät etenkin teollisuudessa. Automaatio ja tekoäly tunkeutuvat myös toimistoihin, kun vaativia asiantuntijatehtäviä voidaan siirtää älykkäille ohjelmistoille. 

Aikaisemmissa teollisissa vallankumouksissa hävinneiden työpaikkojen sijalle on enemmin tai myöhemmin syntynyt uudenlaisia työpaikkoja. Aluksi teknologinen murros hävittää vanhaa teollisuutta ja vanhoja ammatteja, kunnes uusia ammatteja ja työpaikkoja alkaa syntyä.

Itse uskon, että edessä on suhteellisen pitkä epävarmuuden aika, jolloin työpaikkoja häviää nopeammin kuin uusia syntyy. On luultavaa, että kasvava osa väestöä on vailla työhön perustuvia tuloja. Mikä on heidän asemansa yhteiskunnassa? Tähän vastaamiseksi meidän on tutkittava yhteiskunnallisen arvon tuotantoa.

Yhteiskunnallinen arvo


Yhteiskunnallinen arvo liittyy aktiiviseen kansalaisuuteen ja kansalaisyhteiskuntaan. Työ ei ole ainoa ihmiselle tärkeä aktiviteetti. Tuotannosta erillään olevaa aktiviteettia sanotaan usein toiminnaksi. Toiminta tapahtuu ihmisten välisissä verkostoissa, yhteisöllisellä areenalla. Toiminnan tärkein piirre on sen kyky luoda uusia arvoja ja merkityksiä. Toiminta ylläitää yhteiskunnallista koheesiota ja luottamusta, jotka ovat koko yhteiskunnan perustana. Toiminnalla on myös valtava merkitys ihmisille itselleen. Keskinäisessä toiminnassa ihmiset kokevat itsensä arvokkaiksi ja elämänsä mielekkääksi.

Tällaisen toiminnan mittaaminen taloudellisella arvolla on mahdotonta ja turhaa. On jopa vaarallista monetarisoida (eli muuttaa rahaksi) ihmisten elämää ja siirtää ihmisen kaikki toiminta vertouksen ja rahatalouden piiriin. (Mitä olisi rakkausvero?) Tämän takia taloustieteessä ei ole osoitettu juuri minkäänlaista ymmärrystä toimintaa kohtaan.

Palkkatyöstä on tehty markkinatalouden yhteiskuntafilosofiassa itseisarvo. Mutta on hyvä perusteet väittää, että palkkatyö (labor) on nykyisen teollisen ajan talousjärjestelmän synnyttämä menetelmä jakaa vaurautta. Se on siis vain toimeentulon väline. Sen sijaan toiminta, aktiivisuus, ja luovuus ovat yhteiskunnan ja ihmisyyden kestävänä perustana, joten Hannah Arendt osoittaa kirjassaan Vita Activa. Yhteiskunta tarvitsee tietysti myös elämän välttämättömyyksien tuotantoa, mutta tämän vaatima panos tulee hoidettua entistä vähäisemmällä työpanoksella.

Taloudellinen ja yhteiskunnallinen arvonmuodostus ovat toisistaan riippuvia. Taloudellinen arvonmuodostus luo aineellista hyvää, toimeentuloa ja vaurautta - jotain mitä kuluttaa. Yhteiskunnallinen arvonmuodostus puolestaan on yhteiskunnaan henkinen perusta. Se puolestaa vaikuttaa taas siihen kuinka aktiivisia, motivoituneita ja osaavia ihmiset ovat ottamaan paikkansa yhteiskunnassa. Ja kuinka poliittisia he ovat!


Toimeentulon uudet lähtökohdat


Olemmeko menossa yhteiskuntaan jossa ne, jotka eivät ole palkkatyön piirissä, ovat tuomittuja köyhyyteen? Väitän, että jos emme uudista sosiaaliturvan perusteita, köyhyys tulee lisääntymään.
Teollinen yhteiskunta rakensi monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän palkkatyön varaan. Siihen kuuluvat työeläkkeet, ansiosidonnainen työttömyysturva, ansiosidonnainen vanhempainraha jne. Tämän järjestelmän tueksi on kerätty kymmenien miljardien rahastot. Työssä kävijöille on myös muita etuuksia, kuten pääsy työterveyspalvelujen piiriin. Verotuskin rakentuu merkittävässä määrin työtulojen verotukseen. Näemme että valtavat yhteiskunnalliset järjestelmät toimivat työssäkäyvien eduksi ja edellyttävät korkeaa työllisyyttä. Siksi asian pienikin epäileminen synnyttää voimakkaita reaktioita.

Jos toimeentulo ei enää tulevaisuudessa voi rakentua palkkatyön varaan, niin ainoita jäljelle jääviä mahdollisuuksia on katsoa kansalaisyhteiskuntaan ja kansalaisuuteen. Tämä ei ole vierasta nykyisellekään järjestelmälle, sillä Kelan kautta kulkevat etuudet kuten kansaneläkkeet, asumistuki, toimeentulotuki, peruspäivärahat jne. perustuvat ”kansalaisuuteen” tai tosiasiassa asumiseen.

Perustulo liikkuu tällä samalla kansalaisuusperustaisella kentällä. Perustuloa ei pidä nähdä sosiaalipolitiikan valossa, vaan se on toimeentuloa turvaava järjestelmä, joka sallii ihmisen käyttää omaa osaamistaan ja luovuuttaan parhaimmaksi katsomallaan tavalla.  Se on eräänlaista kansalaispalkkaa, joka rahoitetaan verotuloilla.

Tulevaisuuden universaali sosiaaliturvan malli rakentunee merkittävästä kansalaisuusperustaisesta perustulosta täydennettynä erilaisilla projektimaisilla ja yrittäjämäisillä ansaintamuodoilla. Ekonomistit kysyvät oikeutetusti, jos ja kun työvoima supistuu, niin millä ihmeellä julkiset palvelut ja etuudet rahoitetaan. Raportissamme nostetaan esiin uusia ideoita verotuksen kehittämiseksi. Yksi mahdollinen verotuskohde ovat transaktiot eli verkossa tapahtuvan vaihdannan verotus. Tässä voidaan pienillä kertamaksuilla kerätä valtavia summia veroja.

Ansainnan mahdollisuudet lisääntyvät


Uusi digitaalinen teknologia muuttaa myös ansainnan mahdollisuuksia. Omaa osaamista voidaan myydä digitaalisilla alustoilla ja oma työpanos voidaan kombinoida muiden työpanoksiin globaaleissa verkostoissa.  Palveluksia voidaan vaihtaa myös ilman välikäsiä ja rahaa, kuten jakamistaloudessa tapahtuu. Alustatyö ja alustatalous avaavat aivan uuden polun toimeentulolle. Mihin kaikkeen se yltää on avoin kysymys, mutta kieltämättä mahdollisuudet kytkeytyä arvoverkkoihin ovat huikeita.

Analyysistämme nousee esiin kaksi isoa haastetta. Toinen on ihmisten osaamisen jatkuva kehittäminen ja toinen on digitaalisen maailman pitäminen kaikille avoimena. Yhteiskunnalla ei voi olla parempaa tapaa valmistautua tulevaan kuin nostaa ihmisten osaamistasoa ja erityisesti kehittää ”kansalaistaitoja” eli aktiivisuutta, joustavuutta, yhteisöllisyyttä ja metataitoja kuten kykyä hyödyntää digitaalisia palveluja.

Toinen haaste on turvata kaikille pääsy digitaalisiin verkkoihin. Verkon pitää olla vapaa ja ”neutraali”, mikä takaa digitaalisen tasa-arvon. Tämä ei tarkoita vain ”lukuoikeutta” vaan oikeutta tuottaa sisältöjä verkkoon ja olla digitaalisen maailman aktiivinen kansalainen.

Jos nämä kaksi asiaa eli osaaminen ja pääsy verkkoihin on hoidettu kunnolla, meidän ei tarvitse olla niin huolissamme siitä jakautuuko yhteiskunta niihin, joilla on, ja niihin, joilla ei ole.

***

Ei voi kieltää, että kuopasta ylös pääseminen on vaikeaa. On vaikeaa ajatella asioita uusiksi ja kuvitella toisenlainen tulevaisuus. Tässä raportissamme avaamme kuitenkin uuden positiivisen näkökulman murrokseen: digitaalinen tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia aktiivisille kansalaisille.


keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Jari Ehrnrooth haastaa hyvinvointiaatteen kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta



Hyvinvointiyhteiskunta on ollut pitkään politiikan keskiössä. Suomeen rakennettiin sodan jälkeen, erityisesti 60-80-luvuilla edistyksellinen hyvinvointiyhteiskuntaa, jota pohjoismaisen mallin mukaan kutsuttiin hyvinvointivaltioksi. Hyvinvointiyhteiskunta on ollut leimallisesti sosiaalidemokraattinen projekti, jonka puolustajiksi ovat kaikki nykyiset puoleemme julistautuneet. Erityisesti vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien hyvinvointivaltion ”pelastaminen” tuottavuutta ja talouskasvua edistämällä on ollut hallitusten keskeisenä tavoitteena.

Hyvinvointiyhteiskunnan kattavat palvelut ja hyvät taloudelliset etuudet ovat osoittautuneet liian kalliiksi verotulojen pienentyessä ja väestön ikääntyessä. Tästä näkökulmasta hyvinvointivaltion kriisi on ennen kaikkea taloudellinen rahoituskriisi. Jos näin ajatellaan, hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen johtaa palvelujen ja etuuksien karsimiseen, minkä linjan Sipilän hallitus on selvästi omaksunut.

Tällainen fiskaalinen analyysi hyvinvointiyhteiskunnan kriisistä on kuitenkin pinnallinen ja yksioikoinen. Tarvitaan syvempää analyysiä. Jari Ehrnroothin uusi kirja Hyvintoimintayhteiskunta, Miten aikamme kriisi ratkeaa? (Kirjapaja 2016) tulee hyvään tarpeeseen ja oikeaan aikaan. Analysoin nyt Ehrnroothin kirjaa.

Kirjasta ja kirjoittajasta


Jari Ehrnrooth on kirjailija ja kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Jari on erinomainen kirjoittaja, jolla on laajat tiedot ja hyvin radikaaleja ajatuksia. Muistan hänen toimintansa Ilkka Niiniluodon ”filosofiryhmässä” jo 90-luvun alusta. Kirjoitimme tuolloin molemmat eri foorumeilla kriittisiä puheenvuoroja hyvinvointivaltiosta arvostellen sen holhoavaa asennetta kansalaisiin. On kiinnostavaa nähdä, miten Ehrnrooth lähestyy nyt hyvinvointiyhteiskuntaa.

Hyvintoimintayhteiskunta on hyvin moniulotteinen teos, jota ei voi mitenkään pitää vain hyvinvointiyhteiskunnan analyysinä. Kirjan kiinnostavin anti liittyy moraalifilosofiaan ja vapauden problematiikkaan.

Hyvinvoinnin kriisi


Ehrnrooth allekirjoittaa ennusteen rahoituksen riittämättömyydestä nykyisen kaltaisten sosiaaliturvan ylläpitämiseen: ”mikään talouskasvu ei tule ratkaisemaan ongelmaa”. Toinen kriittinen aspekti on hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuminen tavoitteessaan luoda hyvinvointia. Tätä epäonnistumista kuvaavat kasvuluvut sellaisilla alueilla kuten rikollisuus, alkoholin kulutus, masennuslääkkeiden käyttö, painoindeksi, kakkostyypin diabetes, varusmiesten kuntotaso ja avioerot (s. 41-50). Elämmekin pahoinvointiyhteiskunnassa!

Mutta miten näin pääsi käymään? Mikä on epäonnistumisen varsinainen syy?  Jari Ehrnroothin kirjan varsinainen kontribuutio on hänen antamansa vastaus näihin kysymyksiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen perustui hyvinvointiaatteeseen. Sen mukaan hyvinvointi on itseisarvo, johon ihmisen tulee pyrkiä ja jonka toteutumista yhteiskunnan tulee edistää. ”Hyvinvointiyhteiskunnan aikana kehityksen päätepisteeksi on asettunut hyvinvointi, tyytyväisyys ja onnellisuus” (s. 11). Hyvinvointi ja onnellisuus ovat tässä sama asia yleisemmässä aristoteelisessa mielessä. Onnellisuus, eudaimonia, oli Aristoteleen mukaan se asia jota kaikkia tavoittelevat ja johon hyvä elämä perustuu.

Ehrnroothin keskeinen kritiikki hyvinvointiaatetta kohtaan liittyy hyvinvoinnin asettamiseen itseisarvoksi ja yhteiskunnan päämääräksi. Hyvinvointi on kuitenkin vain väline ja edellytys varsinaisille arvoille. ”On asetettava arvokkuus ja oikeamielisyys hyvinvoinnin ja onnellisuuden edelle”. (s.111).

Toinen kritiikin kohde on vapauden individualistinen tulkinta. ”Henkilökohtaisen vapauden kritiikitön palvonta on johtanut myös massiiviseen vapauden väärinkäyttöön sekä kulutuksen että itsensä toteuttamisen alueilla” (s. 79). Tästä sitten seuraa lukuisia ongelmia liittyen terveyteen, alkoholin käyttöön, rikollisuuteen, perheiden hajoamiseen ja muihin vastaaviin ilmöihin.

Tässä Ehrnrooth puhuu yksilön vapaudesta tehdä mitä haluaa. Hän käyttää siitä nimitystä luonnollinen vapaus, jonka oletetaan kuuluvan ihmisille luonnostaan.  Ongelmaksi luonnollinen vapaus tulee, kun ihminen tavoittelee hetkellistä mielihyvää, onnellisuutta ja omaa hyvinvointiaan. Korkeammat arvot eivät ohjaakaan ihmisen valintoja.

Ratkaisuna yksilön vastuu


Seuraava katkelma kuvaa tiiviisti Ehrnroothin kriittisen asetelman hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan

”Hyvinvoinnin nostaminen itseisarvoksi, henkilökohtaisen vapauden erottaminen vastuusta ja onnellisuusetiikan asettaminen velvollisuusetiikan edelle ovat johtaneet katastrofiin. …. Ennen kaikkea on palattava länsimaisen kulttuurievoluution perustuslakiin, että arvokas elämä ei synny hedonistisesta valinnan vapaudesta, nautinnosta ja kulutuksesta, vaan henkisiä ja aineellisia arvoja luovasta työstä, vastuuntunnosta ja eettisyyden tavoittelusta. Itsensä toteuttaminen työssä muita ja koko yhteisöä varten on yhteiskuntamoraalin ydin. Yksilön vapaus sisältää yksilön vastuun.” (s. 10)

Hyvinvointiyhteiskunnan ratkaisemattomat ristiriidat syntyvät moraalin ja vapauden dilemmasta.   Ratkaisu saadaan siirtämällä painopiste vapaan yksilön palvelemisesta häneltä edellytettävään vastuulliseen toimintaan. Tarvitaan hyvintoimintayhteiskunta, jossa yksilön henkilökohtainen vapaus kytkeytyy vastuuseen omasta elämästä ja koko yhteiskunnasta.

Vanhana vapauden puolustajana Ehrnrooth ei tietystikään voi asettua vapauksia vastaan.  Vapaudet ovat keskeinen osa länsimaiden perintöä ja ne on ilmastu useiden maiden kuten Suomen ja Yhdysvaltojen perustuslaeissa. Hänen mukaansa Suomen perustuslaki on yhteiskunnan tärkein dokumentti, josta pitäisi keskustella paljon nykyistä enemmän ja erityisesti vapauksien kannalta. Perustuslaki turvaa kaikille henkilökohtaiset vapaudet kuten fyysisen koskemattomuuden, yksityisyyden suojan, vapauden olla oma itsensä ja kehittää itseään.  

Mutta perustuslaki tekee mahdolliseksi myös elintapavapauden: jokaisella on vapaus elää omien mieltymystensä mukaan. Elintapavapaus on vaarallista vapautta, jos se johtaa itsetuhoiseen tai yhteiskuntaa heikentävään toimintaan. Esimerkiksi liikalihavuus on haitallista ihmiselle itselleen mutta se myös synnyttää kustannuksia terveydenhuollossa (esimerkiksi tyypin 2 diabetes). Huonot elintaparatkaisut myös vaarantavat itse vapauden. Tässä mielessä henkilökohtainen on poliittista.

Ehrnroothin mukaan tulevassa hyvintoimintayhteiskunnassa elintapapolitiikasta tulee yhteiskuntapolitiikan keskeinen alue.  Sillä pitäisi ”vapauttaa suuren enemmistön henkiset ja fyysiset voimavarat  vahingollisten elintapojen orjuudesta” (s. 148). Tässä joudutaan helposti ristiriitaan ihmisen vapauden kanssa. Ehrnroothin yksi ratkaisu on sopimusten käyttö. Jokaisen sote-asiakkaan kanssa voidaan tehdä kirjallinen ja sitova sopimus, jonka noudattamatta jättämisellä on sopimuksessa määritellyt seuraukset. Palvelun tarjoaja vastaa palvelun laadusta ja  asiakas omista elintavoistaan. (s. 160).

Ehrnrooth esittää erilaisia periaatetta, joilla vastuullisuus saadaan yhdistettyä vapauden periaatteeseen (s. 168-169). Vahinkoperiaatteen mukaan jokainen on vastuussa terveestä ja arvokkaasta elämästä kaikille muille. Reiluusperiaatteen mukaan kaikki yhteiskunnan ylläpitämät palvelut ohjaavat ja velvoittavat jokaista ottamaan henkilökohtaisen vastuun terveestä ja arvokkaasta elämästä. Tällaiset periaatteet lisäävät helposti yhteiskunnan harjoittamaa yksilön holhousta, mutta ilmeisesti Ehrnrooth ei pidä tätä ongelmana.

Arvoreformi


Ehrnroothin suuri teema on vastuullinen vapaus, moraalin ohjaama elämä. ”Luonnollisen ihmisen halu, viettien ja tarpeiden tyydytyksen egoistinen vapaus ottaa yhteen moraalisen ihmisen tahdon, oikeudenmukaisuuden ja itsensä kehittämisen vapauden kanssa” (s, 129). Tässä tilanteessa tarvitaan arvoreformi, kuten Ehrnrooth uudistusta kutsuu.

Tämä analyysi luonnollisen vapauden illusorisuudesta ja turmiollisuudesta on linjassa monien moraalifilosofien näkökantojen kanssa. Ehrnroothin ratkaisuna on paluu velvollisuusetiikkaan, jota edustaa mm. Immanuel Kantin eettinen teoria. Kantin mukaan meillä on velvollisuus toimia niin, että toimintamme kelpaa yleiseksi laiksi. Kant myös korostaa ihmisen vapaata tahtoa – autonomiaa – asettua moraalilain noudattajaksi. Tähän kuvioon ei valtion vapautta rajoittava toiminta oikein sovi. Itse arvelen että paluuta velvollisuusetiikkaan ei tule tapahtumaan. 

Nykyään aristoteelinen hyve-etiikka on kiinnostavampi vaihtoehto. Hyve-etiikassa korostetaan ihmisen kykyä – hyveellisyyttä - tehdä viisaita ratkaisuja erilaisissa olosuhteissa. Hyveitä voidaan opettaa ja vahvistaa. Aristoteleen mukaan vain pieni osa ihmisiä on luonnostaan hyviä. Enemmistö haluaa tehdä hyvää, mutta hyvät aikeet jäävät toteuttamatta ”heikkoluonteisuuden” takia. Siksi valtion tehtävänä on kasvattaa ihmisiä hyveellisyyteen ja tavoittelemaan hyvää.  Nykyään sanoisimme että valtion tehtävänä on tuupata ihmisiä hyvään. Eikö tämä konsepti sopisi hyvintoimintayhteiskuntaan?

Varsinainen haaste on kuitenkin, miten arvofilosofiset ratkaisut ja moraali-ideaalit saadaan todella jalkautettua ihmisille. Mikä saisi yhteiskunnassa aikaan itsekeskeisen, nautinnonhaluisen individualismin hylkäämisen ja vastuullisen, moraalisen toiminnan omaksumisen? Miten korkeammat henkiset arvot olisivat tavoitellumpia kuin vähemmän tärkeät arvot?

Vaikka Ehrnroothin esitys on näiden kysymysten suhteen niukka, niin ainakin sieltä nousee esiin valtion vastuu ja erityisesti perustuslain suhde vapauteen. Uskooko Ehrnrooth todella että arvoreformi voidaan toteuttaa perustuslakia muuttamalla ja kytkemällä oikeuksiin velvollisuuksia. Ehrnrooth esittää toki muitakin keinoja, jotka ovat itse asiassa juuri niitä keinoja, joilla asenteet muuttuvat:
”Ratkaisevaa on kasvatus, moraalinen paine, velvollisuusetiikan arvostus, taloudelliset kannustimet, vertaistuki, kulttuurin henkinen tila ja kaikki mikä lopulta on vain ihmisten omaa tekoa, ei luonnon eikä kohtalon määräystä.” (s.131)

Hyvinvointivaltio ja kulttuurikritiikki


Oma käsitykseni on, että Ehrnroothin hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistama kritiikki on sikäli problemaattista, että ihmisten egoismi ja onnellisuuden tavoittelu eivät johdu hyvinvointiyhteiskunnasta eivätkä hyvinvointiaatteesta vaan ihmisen psykologiasta ja genetiikasta. Ihmisen luontaisista taipumuksista ja niiden voittamisesta on puhuttu filosofiassa sen alusta alkaen ja ne ovat kaikkien suuren uskontojen perusasiaa. On kohtuutonta syyttää niistä hyvinvointiyhteiskuntaa ja perustuslakien turvaamia yksilön vapauksia ja oikeuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan.

Hyvinvointiyhteiskunta on vaikeuksissa ja ne on tunnustettava ja voitettava. Rahoituksen riittävyys ja lisääntyvä pahoinvointi ovat suuria ongelmia. Ratkaisut, joita viime vuosina on haettu, perustuvat parempaan yhteistyöhön esimerkiksi yritysten kanssa, organisaatioiden tehostamiseen mm. tietotekniikkaa soveltamalla ja kehittämällä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Nyt näitä asioita viedään eteenpäin sote-uudistuksessa. Näillä keinoilla voidaan merkittävä osa hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista ratkaista. Ehkä tässä otetaan askelia kohti hyvintoimintayhteiskuntaa.

Mutta se mikä jää tällaisten toiminnallisten reformien tavoittamattomiin on ehkä tärkein eli ihmisten arvomaailma. Ehrnroothin kirjan varsinainen ansio onkin nykyisen yhteiskunnan kulttuurikritiikki. On aivan totta, että merkittävä osa ihmistä tavoittelee vain omaa etuaan ja hakee nautintoja ja hyvää oloa. Työn arvostus laskee ja ihmisen haluavat lisää vapaa-aikaa ja joutenoloa. Toimitaan lyhyellä tähtäimellä ja halutaan nopeasti tuloksia. Elintason parantaminen ja vaurastuminen ovat tärkeämpiä asioita kuin mielenkiintoinen ja mielekäs työ. Viihteeseen käytetään runsaasti rahaa, mutta kirjallisuuteen ja taiteeseen ei haluta paneutua. Filosofien tunnistamat korkeammat arvot ovat jääneet taka-alalle ja aineellisuus on voittanut henkisyyden.

Tämä kulttuurikritiikki puree niin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, EU:hun ja Yhdysvaltoihin kuin myös Aasian kehittyviin maihin. Puhumme nyt yleensä modernisaatiosta, emme vain postmodernista yhteiskunnasta. Hyvinvointiyhteiskunta kohtaa tämän modernin murroksen ja yrittää sopeutua siihen, mutta se on voimaton murroksen edessä.

Pohjimmiltaan moraali on vuoropuhelua yksilöiden ja yhteisön välillä. Yhteiskunta voi rakentua yksilöllisyyden tai yhteisöllisyyden prinsiipin varaan. Yksilöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta on vain alusta ja edellytys yksilöiden toiminnalle. Yhteisöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta näkee yksilöt vain kokonaisuuden osina, ei itsenäisinä subjekteina.

Nykyinen länsimainen yhteiskunta on rakennettu yksilöllisyyden prinsiipin varaan ja siksi yksilön vapaudet ovat niin keskeisessä asemassa. Se että yksilöt ottavat tästä kaiken irti ei liene ihme. Mutta mitä ovat yhteisöllisyyden varaan rakentuvat yhteiskunnat? Listalla ovat kommunismin ohella teokraattiset yhteiskunnat ja niissä kaikissa yksilön oikeuden ovat heikot ja vapaudet olemattomia.

Meidän valintamme on yksilökeskeinen yhteiskunta, mutta jotta se toimisi hyvin ihmisten tunnettava vastuunsa. Vapaaseen yhteiskuntaan ei holhous sovi, mutta ihmisten kannustaminen ja tukeminen hyvään ja arvokkaaseen elämään on se tie jolla hyvintoimintayhteiskunta syntyy.

Ihmisen arvokkuudesta


Viime vuosina ihmisen arvokkuuden teema on noussut yhä vahvemmin esiin. Ennen Jari Ehrnroothia mm. filosofi Pekka Himanen on puhunut arvokkuuden puolesta. Olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi pitää asettaa ihmisen arvokas elämä. Hyvinvointi on sille hyvä edellytys mutta ei itseisarvo.

Keskustelua arvokkaasta elämästä on jatkettava. Tässä keskustelussa on muistettava että arvokkuus ei ole suinkaan uusi teema. Kuuluisin puheenvuoro arvokkuuden puolesta on Pico della Mirandolan vuonna 1486 julkaisema pamfletti Ihmisen arvokkuudesta.  

Picon mukaan Jumala loi ihmisen, jolle ei annettu esikuvaa. Ihmiselle ei asetettu rajoja vaan hänelle annettiin vapaat kädet asettaa ne itse. Ihminen saa itsensä kuvanveistäjänä antaa vapaasti itselleen haluamansa muodon. Jumala sanoi ihmisille myös: 
”Sinulla on valta taantua alemmaksi, eläinten tasolle, mutta sinulla on valta sielusi harkinnan mukaan synnyttää itsesi uudelleen Jumalan kaltaisiin muotoihin.” 
Ihmisellä on vapaa tahto, jota hän voi käyttää oikein tai väärin.

Picon johtopäätöksenä ihmisen vapaudesta oli:

”Meidän tulee antaa pyhän kunnianhimon vallata sielu niin, ettemme tyydy keskinkertaisuuteen vaan kurkotamme korkeammalle ja kaikilla voimillamme tavoittelemme pääsyä sinne, minne yllämme, mikäli haluamme.”

Ehkä nämä Picon ajatukset ilmaisevat sen, mikä on ystäväni Jarin elämäntunto.