sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Hallituksen puoliväliriihi - Näilläkö eväillä Suomi laitetaan kuntoon?


Hallituksen linjausten kestämättömät premissit


Harvoin saa nähdä niin huteralla pohjalla olevia päätöksiä kuin Sipilän hallituksen puoliväliriihen päätökset. Puoliväliriiheen kohdistui suuret odotukset, mutta pettymys on ollut vielä suurempaa. Hallitus on asetanut tavoitteekseen nostaa työllisyysasteen 72 prosenttiin ja katkaista velkaantumiskierteen. Tämä tarkoittaisi vähintään 100.000 uuden työpaikan luomista hallituskauden loppuun mennessä. Ekonomistit ovat laskeneet, että näihin tavoitteisiin pääsemiseksi tulisi talouskasvun olla vähintään 2,5 prosenttia vuodessa. Hallituksen päätökset on tehty olettaen, että kasvu olisi tuo 2,5 prosenttia.

Tuskin oli muste kuivunut hallituksen päätöksistä, kun valtionavarainministeriö esitti arvionaan, että tänä vuonna kasvu tulee olemaan noin 1,2 % ja seuraavina kahtena vuotena noin 0,9 %. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoitteet eivät tule missään tapauksessa toteutumaan. Tähän nähden puoliväliriihen päätökset työllisyyden edistämiseksi ovat täysin riittämättömiä.

Konkreettisimpiin päätöksiin kuuluu varhaiskasvatusmaksujen pienentäminen, jonka vaikutukseksi on arvioitu noin 4000 työpaikan syntyminen. Tämä ei avaudu aivan heti, mutta ilmeisesti ajatellaan, että pienipalkkaisia töitä kannattaa ottaa vastaan, kun päivähoitomaksuja ei tule tai ne ovat vähäisiä. Mutta tavoitehan on 100.000 työpaikkaa! Mistä saadaan loput 96.000 työpaikkaa? Tähän kannattaa verrata Uudenmaan autotehtaan ilmoitusta 2000 uuden työntekijän palkkaamisesta.

Talouskasvu politiikan tabuna


Suomessa vallitsee poliittinen konsensus siitä, että maamme suurimmat ongelmat ratkaistaan talouskasvulla. Tätä ovat toistaneet toistamistaan ”talousviisaat”. Viesti on mennyt hyvin perille. Mutta tässä ajatuksessa on fundamentaalinen ongelma ja se on oletus, että elämme edelleen ”teollisessa ajassa”. Siihen kuuluu mm. vientiteollisuuden kustannusten alentaminen (energia, kuljetukset) ja palkkakehityksen sitominen vientiteollisuuden maksukykyyn (Suomen malli).

Demoksen ja Sitran yhteisessä raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo olemme (minä, Juha Leppänen, Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen) esittäneet toisenlaisen mallin, jonka mukaan Suomessa ja länsimaissa on siirrytty digitalisaation aikakauteen. Siinä työn tuotavuutta nostetaan harppauksenomaisesti automaatiolla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Tämä kehitys koskee kaikkia toimialoja teollisuudesta liikenteeseen, kauppaan ja palveluihin. Mikä tärkeintä, arvonmuodostus tapahtuu globaaleissa verkostoissa, joissa vallitsee pitkälle viety erikoistuminen ja työnjako. Olemme ottaneet vasta ensimmäiset askeleet tähän suuntaan.

Ratkaisevaa on miten tässä kuvattu digitalisaatio muuttaa työllisyyttä. On selvää, että perinteisiä työpaikkoja häviää massiivisesti. On puhuttu jopa 200.000 rutiiniluonteisen työpaikan häviämisestä muutaman lähivuoden aikana. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteesta karkaa raketin nopeudella turhien toiveiden avaruuteen.

Raportissamme nostamme aktiivisen kansalaisuuden etualalle. Tulevaisuudessa toimeentulo pohjautuu entistä enemmän yhdessä tekemiseen ja oman osaamisen kehittämiseen. Uudet digitaaliset alusta tarjoavat vaihdantapaikan ja markkinan omalle osaamiselle. Koska verkon kautta markkinat ovat globaaleja, kaikenlaiselle osaamiselle löytyy kysyntää. Ei ole mitään syytä vaipua toivottomuuteen, vaikka tavallisia työsuhteita ei enää ole tarjolla yhtä paljon kuin nykyään. Mutta ilman muuta kansalaiset tarvitsevat tukea.

Monet tutkijat ovat nostaneet perustulon keskeiseksi itsensä työllistäjien tukimuodoksi. Perustulon toteuttaminen olisi nyt ollut hallituksen suurimpia läpimurron paikkoja. Hallitus toki kokeilee perustuloa, mutta nyt tulee sellainen vaikutelma, että kokeilulla ei haluta edistää perustuloa vaan lykätä sitä koskeva päätöksenteko yli vaalien. Lisäksi kokeilun tuloksia on helppo kritisoida ja vetäytyä niistä. Perustulon sijaan hallitus haluaa kiristää sosiaaliturvaa saadakseen passivoituneet työttömät hakemaan työtä. Tätä sanotaan aktivoivaksi työllisyyspolitiikaksi.

Perustulo on vain yksi osa ehdotuksiamme. Yhtä merkittävää on panostaa kansalaisten osaamiseen ja tukea verkkoon pääsyä ja siellä toimimista. Tässä suhteessa hallituksella on oikeansuuntaisiakin toimenpiteitä, kuten panostaminen ICT:n kehittämiseen ja ammatilliseen osaamiseen. Vaikka rutiinityöpaikkoja häviääkin, niin uusi teknologia synnyttää uusia työpaikkoja, mutta niiden osaamisvaatimukset ovat todella kovia. Edessä on pitkä epävarmuuden aika, jolloin talouskasvu saattaa olla vähäistä ja uusien työpaikkojen syntyminen hidasta. Juuri tällaisissa tilanteissa perustulo toimisi hyvin ja lisäisi luottamusta yhteiskuntaan.

Nykykulttuurin alasajoa


Puoliväliriihen ikävin seuraus oli Sampo Terhon nimittäminen kulttuuriministeriksi. Tämän täytyy olla shokki kulttuurin tekijöille, taidelaitoksille ja kulttuurin aktiiviselle yleisölle. Perussuomalaisilla ei ole varsinaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, josta voisimme ennakoida mitä tuleman pitää. Sekä Timo Soini aikaisemmin ja nyt tuore kulttuuriministeri ovat ilmaisseet yhdensuuntaisesti arvostavansa kansakunnan identiteettiä rakentavaa kulttuuria. Perusuomalaiset suhtautuneet kielteisesti nykytaiteeseen ja moderniin taiteeseen. 

Kuusi vuotta sitten perussuonalaiset linjasivat, että valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Silloisessa vaaliohjelmassa todettiin, että ’tekotaiteelliset postmodernit kokeilut’ olisi syytä jättää yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Perussuomalaisten asenteesta kulttuuriin saatiin näyttöä Guggenheim-museon rahoitusjupakassa. Keskustan Olli Rehn ja kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen olisivat olleet valmiita valtion osalta rahoittamaan Guggenheim-museota, mutta Timo Soini asettui tiukasti vastustamaan rahoitusta. Tämä oli merkittävin syistä, jotka johtivat loppujen lopuksi koko hankkeen kariutumiseen. On myös mahdollista, että perussuomalaiset tulkitsivat tiettyjen äänekkäiden kulttuuripiirien vastustuksen Guggenheim-museota kohtaan olevan linjassa oman konservatiivisen politiikkansa kanssa.

Ennuste ei ole kulttuurin kannalta hyvä. Kun perussuomalaisten on nyt osoitettava kannattajilleen olevansa sanojensa takana, niin on aivan oikeasti pelättävissä, että hallituksen kulttuuripolitiikka tulee olemaan hyvin konservatiivista ja kielteistä sekä nykytaidetta että valtion nykytaiteen museota kohtaan.

Tutkimus- ja kehitystoiminnan oudot uudistukset


Hallituksen päätökset vahvistaa tutkimus- ja kehitystoimintaa ansaitsevan erityisen huomion. Toimikautensa alussa hallitus teki veret seisauttavia supistuksia yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoitukseen ja leikkasi rajusti Tekesin määrärahoja. Monet yliopistot joutuivat irtisanomaan tutkijoita, jopa satoja. Erityisen rankasti säästöt rusikoivat Helsingin yliopistoa, joka on Suomen tieteen ”lippulaiva”, käyttääkseni hallituksen puoliväliriihen terminologiaa.

Nyt kun kaikki vähänkin järkevät ihmiset ovat arvostelleet hallitusta TKI-toiminnan leikkauksista, hallitus joutui tekemään korjausliikkeen. Nobel-palkinnon saanut ekonomisti Bengt Holmström pääsi esittämään kritiikkinsä leikkauksista jopa eduskuntaan.

Hallituksen päätökset ovat yleispiirteissään seuraavat. Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvavat yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosina 2018-2019 ja Tekesin 70 miljoonaa euroa. Palautus on erityisen merkittävä Tekesille, joka menetti eniten hallituksen huomenlahjana. Lisäksi Akatemia ja Tekes saavat kumpikin 60 miljoona euroa pääomitukseen. Mutta näiden rahojen käyttötarkoitus on täysin hämärän peitossa, jopa ministeriöiden virkaatekeville valmistelijoille.

OKM:n tiedotteessa sanotaan

Suomen Akatemialle varataan vuosille 2018 ja 2019 määrärahavaltuutta yhteensä 50 miljoonaa euroa lippulaiva-tutkimuskeskittymien toteuttamiseen. Lippulaivat perustetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteyteen. Lisäksi valtio varautuu osallistumaan lippulaiva-tutkimuskeskittymien rahoittamiseen ja kehittämiseen alkuvaiheessa 60 miljoonan euron pääomittamisella.
Rakenteita ja toimintatapoja uudistava [lippulaiva] ohjelma liittää yhteen parhaita osaajia ja toimijoita, joita luonnehtii korkea tieteellinen taso ja kansainvälisen kärjen tavoittelu. Ohjelmaan valitaan kansallisesti korkeatasoisimmat ja vaikuttavimmat tutkimusteema-alueet sekä niiden tieteellisiltä meriiteiltään vahvimmat tutkimusryhmät.
Lippulaivojen rahoitus perustuu tiukkaan vaikuttavuuden ja laadun arviointiin. Niillä on tiivis mutta joustava kytkentä kasvu- ja muiden alojen yrityksiin, joiden kanssa ne toimivat yhteistyössä.
Ryhdymme heti Suomen Akatemian ja yliopistojen kanssa valmistelemaan prosessia, joilla uudentyyppiset tutkimuksen huippuyksiköt (ns. lippulaivat) saadaan valittua ja toiminta käynnistymään, sanoo opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen.
Nyt siis lanseerataan huippuyksiköiden rinnalle uusia huippuyksiköitä, jotka tekevät korkeatasoista, kansainvälistä ja laadukasta tutkimustyötä. Ne eroavat kuitenkin nykyisistä huippuyksiköistä sen kautta niillä on ”joustava kytkentä kasvualojen yrityksiin” ja niillä toivotaan olevan suuri vaikuttavuus.
OKM on suhtautunut tähän asti hyvin penseästi vaikuttavuuden ottamiseen oman tarkastelunsa kohteeksi. Niin OKM:n kuin Suomen Akatemiankin hokema on ollut että ”hyvä tutkimus on vaikuttavaa”. Vaikuttavuuden edistämiseksi riittää, kun yliopistot tekevät huippututkimusta ja kouluttavat osaavia sukupolvia. Nyt sitten perustetaan uusia tutkimuskeskittymiä, joiden perustava kriteeri on vaikuttavuus yhteiskuntaan ja talouteen. Aikamoinen käännös!
Itsekin vaikuttavuuden puolesta puhuneena en halua suoralta kädeltä torjua tätä. Mutta on huolellisesti harkittava, miten tällaiset uudet tutkimusyksiköt tai keskittymät rakennetaan ja miten niihin pääsee mukaan. On muistettava, että nykyistenkin huippuyksikköjen rakentaminen on valtava työ. Lisäksi monet hyvät tutkijat hakevat strategisen tutkimuksen neuvoston määrärahoja, joissa painottuu myös huippututkimus ja vaikuttavuus. On selvää, että perustutkimukseen orientoituneet tutkija tulevat jyrkästi vastustamaan tätä lippulaivaohjelmaa, erityisesti siitä syystä, että lippulaivayksiköiden tehtävät ja teemat määrittää arvatenkin rahoittaja.
Hallituksen päätöksessä osoitetaan 60 miljoonaa euroa lippulaivatutkimuskeskittymien ”pääomittamiseen”. Tämä viimeistään saa kaikki ymmälle. Ovatko lippulaivakeskittymät joitain juridisia olioita, joilla voi olla pääomaa. Silloinhan niiden täytyy olla yliopistoista riippumattomia, koska yliopistolain mukaan vain koko yliopistolla voi olla tase ja omaa pääomaa. Suopea tulkinta ”pääomittamisesta” on, että siinä pääomitetaan niitä yliopistoja, joille tulee näitä lippulaiva-tutkimuskeskittymiä. Juristit saavat ratkaista, onko tällainen ”korvamerkitty” pääomittaminen yliopistojen autonomian mukaista.
Puoliväliriihen päätösten mukaisesti innovaatiorahoituskeskus Tekesille (Business Finland) osoitetaan lisävaltuuksia 70 miljoonaa euroa. Lisäksi Tekesiä varaudutaan pääomittamaan 60 miljoonalla eurolla.
TEM:n tiedotteen mukaan:
Tekesin pääomittamisella tuetaan yritysten, tutkimuslaitosten ja valtion yhteishankkeita, eli niin sanottuja kasvun moottoreita. Niillä tavoitellaan uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja 3–5 vuoden aikajänteellä.
Myös Finpro (Business Finland) saa lisärahoitusta yritysten kansainvälistymisen sekä matkailun edistämiseen yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosille 2018–2019.
Näissä päätöksissä kummittelee tämä pääomittaminen. Ei kai Tekesiä voi pääomittaa. Varmaankin kyseessä on jonkinlaisten innovaatiokeskittymien perustaminen ja pääomittaminen, mistä Tekes vastaa. Epäselväksi jää, mitä nämä pääomitettavat innovaatiokeskittymät oikein voivat olla.

Itse olen puhunut jo vuosia innovaatiokeskittymistä, laajimmin Kaisa Oksasen kanssa kirjoittamassani raportissa Suuntana innovaatiokeskittymä vuodelta 2012. Meidän kantamme on, että innovaatiokeskittymät ovat innovaatioita tuottavia maailmanluokan ekosysteemejä. Ne eivät ole mitään organisaatioita tai instituutioita, joita voisi pääomittaa.

Kuntiin perustettiin 10-15 vuotta sitten erilaisia kehitysyhtiöitä, mutta monet niistä on jo lopetettu tehottomuuden takia. Ne olivat liian kaukana yritysten maailmasta eikä niillä ollut merkittäviä resursseja yritysten tukemiseen. Lisäksi ne joutuivat konfliktiin markkinaehtoisesti toimivien kehittäjien, kuten konsulttitoimistojen kanssa. Tuntuisi taaksepäin menolta rakentaa jotain kehitysyhtiöiden kaltaisia organisaatioita.

Jos hallituksen päätöksen sisältöön TEM:in osalta voisi vielä vaikuttaa, niin ehdottaisin ekosysteemien kehittämistä. Nykyinen talous toimii ja kukoistaa erilaisissa ekosysteemeissä, joissa on tarjolla yrityksille niiden tarvitsemia kumppaneita ja palveluita, jotka täydentävät niiden omaa osaamista. Ekosysteemejä on monenlaisia, osa rakentuu yhteisten alustojen varaan (Apple Store), osa tietyn osaamisalueen varaan (laivanrakentaminen) ja osa luontaisiin voimavaroihin (bioalat). Tarvittaisiin nopeasti erilaisten ekosysteemien tunnistamista, tutkimista ja tukemista sopivilla tavoilla.

Ekosysteemit perustuvat toimijoiden luottamukseen ja tiiviiseen vuorovaikutukseen. Niitä ei voi synnyttää ylhäältä komentaen. Tärkeintä on, että ekosysteemeillä on moottori, keskeinen yritys (Nokia aikoinaan) tai toimija kuten yliopisto tai visionääri, joka saa ekosysteemin kehittymään ja sykkimään. Eräs tärkeä havainto ekosysteemeistä maailmalla on, että niitä ei voi syntyä, ellei seutukunnalla ole riittävää määrää osaajia, yrityksiä ja riskirahaa. Siksi ekosysteemit syntyvät suuremmille kaupunkiseuduille, ja usein juuri yliopistopaikkakunnille. Tuntien Sipilän hallituksen taustavoimat todellisena vaarana on ”hajasijoittaa” innovaatiokeskittymät ympäri maata myös alueille, joissa niillä ei ole mitään maaperää menestykselle.

Politiikkaa on uudistettava


Tarkoitukseni ei ole väittää, että Sipilän hallitus toimii huonommin kuin toimisi joku muulla kokoonpanolla rakennettu hallitus. Kaikki puolueet näyttävät jakavan saman dogmin talouskasvun välttämättömyydestä ja työllistymisestä työsuhteisiin. Niiden erot ovat pikemminkin siinä, minkälaisesta elinkeinotoiminnasta kasvua haetaan. Toiselle biotalous on avainasemassa, toiselle peliteollisuus tai terveysteknologia. Joku taas haluaa uudistaa teollisuuden esineiden internetillä (IoT).

Jotkut haluavat aktivoida työttömät, kun taas toiset haluavat parempaa työsuhdeturvaa. Kumpikin sosiaalipoliittinen ajatus nojautuu samaan ajatukseen ”työpaikoista”. Mutta ratkaisevaa on, että kasvu ei enää synnytä työpaikkoja eikä luo hyvinvointia kuten ennen. Tämän haasteen kohtaaminen edellyttää aivan uudenlaista politiikkaa, jota olemme hahmottaneet raportissamme Uuden ajan työ ja toimeentulo











sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Uljas uusi maailma - Huxley tänään



Aikamme levottomat olot tekevät vanhat dystopiat jälleen ajankohtaisiksi. Donald Trumpin suhde mediaan ja sosiaalisen median taitava käyttö sai Yhdysvalloissa aikaan ryntäyksen kirjakauppoihin George Orwellin Vuonna 1984 kirjaa ostamaan. Siinä kuvataan, kuinka ihmisten valvonta ja manipulaatio on viety huippuunsa.

Minä taas kaivoin kirjahyllystäni esiin Aldous Huxleyn kirjan Uljas Uusi Maailma, joka julkaistiin jo 1932 ja suomeksi ensimmäisen kerran 1944.  Kirjan ensimmäisellä lehdellä on filosofi Nikolai Berdjajevilta lainattu kappale, jossa kysytään kuinka estää utopioiden lopullinen toteutuminen.  ”Elämä kulkee utopioita kohti. Ja kenties on alkamaisillaan uusi aikakausi, aikakausi, jolloin älymystö ja sivistynyt luokka mietiskelevät keinoja utopioiden välttämiseksi ja palaamiseksi ei-utopistiseen, vähemmän ’täydelliseen’ ja vapaampaan yhteiskuntaan.”

Luettuani kirjan aloin todella toivoa, että älymystö ei vain mietiskelisi vaan toimisi utopioiden torjumiseksi.

Kirjan tarina


Kirjan kuvaama maailma, sanokaamme sitä Utopiaksi, sijoittuu jonnekin 500 vuoden päähän, vuoteen 632 jälkeen Fordin. Maailma on yhdentynyt ja sama järjestelmä vallitsee kaikkialla paitsi muutamissa reservaateissa, joissa asuu ”villejä”.  En mene nyt kirjan juoneen sen enempää, mutta pikaisen katsauksen löytää Wikipediasta hakusanalla ”Uljas Uusi Maailma”.

Utopian keskeinen ilmiö on ihmisten tuottaminen keinotekoisesti hautomiskoneissa ja ”pulloissa”. Munasoluja ja siittiöitä on varastoitu ja niiden avulla tehdään keinohedelmöitystä. Mutta taatakseen riittävän määrän uusia ihmisiä, tutkijat olivat kehittäneet ”Bokanovsky-prosessin”, jossa muna silmikoi, lisääntyy ja jakautuu.  Se on kehityksen keskeyttämistä, jonka tuloksena saadaan useita munia ja maksimissaan 96 sikiötä. Jos kaikista silmikoituneista munista kasvaa poikasia, ne ovat kaikki identtisiä. Synnyttäminen on ”ulospullottamista”.

Pullotetuilla lapsilla ei ole äitiä eikä isää. Kukaan ei enää synnytä luonnollisesti. Siksi sellaiset käsitteet kuten äiti ja synnyttäminen ovat utopian asukkaille kauhistus, jotain hyvin inhottavaa, josta ei haluta puhua mitään. Koska seksi ei enää liity mitenkään synnyttämiseen, siitä on tullut huvia, jota ei mitenkään rajoiteta. Pienet lapsetkin saavat vapaasti leikkiä seksileikkejä. Ehkäisyyn on kehitetty erilaisia aineita. Seksi on tavallista puuhaa ilman intohimoja.

Sikiön kehitykseen puollossa voidaan vaikuttaa monilla tavoilla, erilaisilla ravintoaineilla, kasvuolosuhteilla ja hidastammalla tai nopeuttamalla prosessia. Synnytyslaboratorion johtaja kertoo innoissaan että ”me myös ennaltamääräämme ja olosuhteistamme. Me ulospullotamme pienokaisemme yhteiskunallistettuina inhimillisinä olentoina, alfoina, epsiloneina, tulevina lokaviemärityöläisinä …”.  Utopiassa olosuhteistetaan ihmisiä erilaisiin kyvykkyysluokkiin fiksuimmista alfoista aina lähes imbessiileihin epsiloneihin. Tämän lisäksi ihmisiä olosuhteistetaan toimimaan erilaisissa ympäristöissä, kuten tropiikissa, kaivoksissa tai tehtaan liukuhihnoilla tai sietämään erilaisia myrkkyjä.

Ihmisen muokkaus ei rajoitu vain pullotusvaiheeseen, vaan syntyneet lapset ehdollistetaan erilaisiin reaktioihin ja asenteisiin lastenkamareissa eli ”uuspavlovilaisissa olosuhteistamishuoneissa”. Yhdessä esimerkiksi ehdollistetaan lapsia karttamaan kukkia ja kirjoja. Kuvaus tästä olosuhteistamisesta on karmivaa.

Palvovilaisen ehdollistamisen ohella utopiassa käytetään ”hypnopediaa”. Siinä nukkuvalle pienelle lapselle toistetaan satoja kertoja kuulokkeista tiettyjä tarkkaan suunnattuja oppeja. Esimerkiksi beta-lapselle toistetaan opetusta:

”Alfa-lapset ovat pukeutuneet harmaaseen. He työskentelevät paljon uutterammin kuin me, koska he ovat niin suunnattoman lahjakkaita. Olen todella hirveän iloinen, että olen beta, koska minun ei tarvitse työskennellä niin uutterasti. Ja silti me olemme paljon parempia kuin gammat ja deltat. Gammat oat typeriä. He kaikki ovat pukeutuneet vihreään, ja delta-lapset ovat pukeutuneet khakiin. Ah ei, en halua leikkiä delta-lapsien kanssa….”

Johtajan mukaan hypnopedia on kaikkien aikojen suurin moralisoiva ja yhteiskunnallistava voima. Tämä johtaa siihen, että lapsen mieli on yhtä kuin nämä hypnoottiset suggestiot. Tämä suggestio kestää koko elämän ajan. Itse asiassa kaikki elävät ”pullossa”, todetaan kirjan loppujaksossa.

Huxleyn kirjasta useimmat tietävät SOMAn. SOMA on onnen tunnetta synnyttävä huumausaine, jota otetaan ahdistukseen tai mielihyvän tuottamiseen. Isommilla SOMA annoksilla voi tehdä pidempiä ”matkoja” halujen maailmaan. SOMAn rinnalla onnellisuuden tunnetta tuotetaan hyvin yksinkertaisilla tunnekuvilla, jotka ovat sentimentaalisia elokuvia. Lisäksi on käytettävissä tuoksu-urut, jotka tuottavat huumaavia ja rauhoittavia tuoksuja.

Entä robotit ja geenimanipulaatio?


Vuonna 1932, kun Brave New World ilmestyi, ei ole vielä löydetty DNA:ta eikä geeneistä tiedetty mitään. Viime vuosien aikana tekniikka, jolla voidaan manipuloida geenejä, on kehittynyt valtavin harppauksin. Eläimiä on kyetty jo kloonaamaan, on myös kyetty tuottamaan eläimille ja kasveille toivottuja ominaisuuksia. Nyt kyetään suuntaamaan jopa evoluutiota, mistä on esimerkkinä Frances Arnoldin saama Millenium palkinto keväällä 2016.

Jos Brave New World -kirja kirjoitettaisiin tänään, niin keinohedelmöityksen, pullotuksen ja silmikointi-prosessin sijaan sovellettaisiin geneettistä manipulaatiota ihmisiin. Eikä tämä ole niin kaukana tulevaisuudessa kuin toivoisimme. Esimerkiksi Harari ennakoi kirjassaan Sapiens ihmisen kehittämistä geneettisesti älykkäämmäksi, terveemmäksi ja pitkäikäisemmäksi.

Poiketen Huxleyn ”mallista”, jossa ihmisten kykyjä heikennetään, jotta he ”olosuhteistuisivat” tylsiin toisto- ja rutiinitöihin, Hararin esittämässä uudessa ”mallissa” ihmisiä kehitettään paremmiksi. Voisimme sanoa Huxleyn hengessä, että me nykyiset ihmiset olisimme delta- tai gamma-tasoisia tyyppejä verrattuna tulevaisuudessa esiin astuviin meitä älykkäämpiin beta- ja alfa-ihmisiin

Huxleyn kirjassa ei puhuta mitään roboteista. Miksi ihmeessä tuottaa yksinkertaisia ihmisiä hoitamaan yksinkertaisia tehtäviä, kun sama asia hoituisi vähemmällä vaivalla roboteilla. Niitä voidaan ”kloonata” ja varioida loputtomasti. Näinhän tapahtuu kasvavassa määrin, kun robotit heittävät rutiinityötä ja automatisoituvaa työtä tekeviä ihmisiä massiivisesti työmarkkinoilta.

Ajatus roboteista oli yleisesti tunnettu 1930-luvulla, ja itse asiassa robotin idea löytyy jo kreikkalaisesta ja juutalaisesta mytologiasta. Erilaisia mekaanisia laitteita ja nukkeja on tehty jo muinaisessa Kiinassa. Elektronisista autonomisista roboteista alettiin kuitenkin puhua ja niitä kehittää vasta 1940-luvulla (esim. Norbert Wienerin kybernetiikkaa). Robotiikka kehittyy nyt nopeasti soveltamalla aivan uutta teknologiaa, konenäköä ja tekoälyä. Hurjimmissa ennusteissa saavutamme parin kymmenen vuoden kuluessa singulariteetin, jossa robottien älykkyys ylittää ihmisen älykkyyden. Olemmeko me ihmiset silloin korkeintaan beta-tasolla ja robotit alfa-tasolla?


Keskustelu Mustafa Mondin kanssa


Uljas uusi maailma on rikas teos ja täynnä häkellyttäviä ilmiöitä. Miksi Utopia on kuviteltu sellaiseksi kuin se kirjassa esiintyy? Mikä on kirjan sanoma? Uskon että Huxley antaa meille itse vastauksen romaanissa kuvatussa keskustelussa, jonka Villi käy Länsi-Euroopan ohjaajapresidentin Mustafa Mondin kanssa. Tämä keskustelu paljastaa hyvin syvällisellä tavalla Huxleyn huolen modernista maailmasta. Mustafa Mondi on yksi Utopian kymmenestä isosta johtajasta. Mutta ensin Villin tarina.

Meksikossa toimii reservaatti, jossa elää oman onnensa varaan jätetty intiaaniyhteisö. Se on säilyttänyt perinteisen elämämuotonsa, kulttuurinsa ja jopa uskontonsa. Reservaatissa matkalla ollut Utopiasta kotoisin oleva nainen Linda tulee raskaaksi seuralaisestaan ja joutuu jäämään reservaattiin ja synnyttää siellä Johnin. Linda opettaa poikansa lukemaan ja kertoo hänelle ihmeellisiä tarinoita sivistyneestä maailmasta, Utopiasta, jossa kaikki on erilaista ja paljon parempaa kuin villien maailmassa. Äiti on kuitenkin rappiolla ja alkoholisoitunut. Luettavana oli aluksi vain äidin tavaroihin jäänyt ohjekirja beta-sikiövarastotyöläisille. Myöhemmin hän saa joltakin kyläläiseltä William Shakespearen kootut teokset, joka oli jotenkin aikoja sitten kulkeutunut kylään. Shakespearen näytelmät ja runot alkavat elää omaa elämäänsä Johnin mielessä. John myös rupeaa puhumaan ”shakespearea”.

Kaksi vierailijaa Utopiasta törmää Lindaan ja Johniin ja he vievät heidät Lontooseen. Siellä Johnista tulee jonkinlainen julkkis, ”Villi”. John ei sopeudu koskaan Utopiaan ja hän rupeaa kapinoimaan mikä johtaa siihen, että hänet päätetään karkottaa jonnekin kaukaiseen saareen. Mutta sitä ennen hänellä on tilaisuus pitkään keskusteluun Mustafa Mondin kanssa. 

Osoittautuu, että Mustafa tuntee Shakespearen, ja on itse asiassa yksi niistä harvoista joka tuntee, koska Shakespeare on kiellettyjä kirjoja. Mustafalla on kuitenkin salainen kirjasto.

Villi esittää, että ihmisten tulisi tuntea ”Othello”. Mustafa vastaa, että ei, koska Utopian maailma ei ole sama kuin Othellon maailma: murhenäytelmiä ei voida luoda ilman yhteiskunnallista epävarmuutta, mitä Utopiassa ei ole. Mustafa analysoi Utopian maailmaa kiinnostavalla tavalla:

”Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia; he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä he eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen; he ovat turvassa; he eivät ole koskaan sairaita; he eivät pelkää kuolemaa; he ovat autuaan tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta; äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan; heillä ei ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita; heidät on olosuhteistettu siten, etteivät he käytännöllisesti katsoen voi olla käyttäytymättä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydyttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, niin onhan toki SOMAA.”

Tämä ei vakuuta Villiä joka puolustaa itsepintaisesti ”Othelloa”. Se on parempi kuin tarjotut tuntokuvat (tuudittavat hyvänolon elokuvat). Mustafa myöntää tämän:

”Mutta se on juuri hinta, joka meidän on maksettava tasapainosta. On valittava onnen ja, kuten sitä ennen nimitettiin, taiteen välillä. Olemme uhranneet taiteen. Meillä on sen sijaan tuntokuvat ja tuoksu-urut.”

Villi kysyy, miksi ylipäätänsä tarvitaan noita alempia luokkia ja kloonattuja ihmisiä. ”Miksi ette tehneet jokaisesta alfa-kaksois-plussaa heitä kerran tehtaillessanne?”

Mustafan vastaus on paljastava.

”Koske emme halua, että kurkkumme katkaistaan. Uskomme onneen ja tasapainoon. Alfojen yhteiskunnasta voisi tulla vain tasapainoton ja kurja. … Alfana uskopullotettu, alfana olosuhteistettu mies tulisi hulluksi, jos hänen olisi tehtävä epsilon semi-moronin työtä – hän tulisi hulluksi tai alkaisi lyödä kaikkea pirstoiksi.”

Utopiassa onnellisuuden ehtona on tasapaino. Kaikki mikä uhkaa tasapainoa ja tuottaa muutoksia on vaarallista. Tämä koskee taidetta mutta myös tiedettä. ”Jokainen puhtaan tieteen keksintö on piilevästi kumouksellinen. …. Tiede on vaarallinen: meidän on pidettävä sitä mitä huolellisimmin kahleissa ja kuonokopassa.” Tiedettä tietysti tarvitaan esimerkiksi ihmisten ”pullottamisessa”, terveydenhuollossa, viestinnässä ja liikkumisessa, joka tapahtuu utopiassa helikoptereilla. Mutta muuten sen liikkuma-alaa on rajoitettava. ”Emme salli sen käsittelevän mitään muuta kuin välittömimpiä hetkien pulmia.”

Villi ei voi olla toteamatta: ”Taide, tiede – näytätte maksaneen aika korkean hinnan onnestanne. … Entä mitä muuta?” No tietenkin uskonto, Mustafa vastaa. Jumala ilmenee Utopiassa enää poissaolona. Sivistys on tehnyt uskonnon tarpeettomaksi. ”Jumala ei sovellu yhteen koneiden ja lääketieteen ja yleismaailmallisen onnen kanssa. On tehtävä valinta. Sivistyksemme on valinnut koneet ja lääketieteen ja onnen.”

Onnen ja tasapainon nimissä Utopiassa kukaan ei saa toimia yksin omissa oloissaan. ”Koko yhteiskunnallinen järjestys keikahtaisi kumoon, jos ihmiset ryhtyisivät harrastamaan jotakin itsenäisesti.”

Pitkä keskustelu Villin ja Mustafa Mondin kanssa Utopian perustasta, onnesta ja mukavuudesta päätyy Villin julistukseen:

”Mutta minä en kaipaa mukavuutta. Kaipaan Jumalaa, kaipaan runoutta, kaipaa todellista vaaraa, kaipaan vapautta, kaipaan hyvyyttä. Minä kaipaan syntiä.”

Tähän Mustafa vastaa tavalla, joka ilmaisee koko Utopian ytimen - vaaditte oikeutta olla onneton. ”Olkoon niin”, sanoo Villi uhmakkaasti, ”vaadin oikeutta olla onneton.”

Älä usko onnen kauppiaisiin


Niin, jos haluamme onnea, meidän on luovuttava itsenäisyydestä, taiteesta, muutoksesta, tieteellisestä uteliaisuudesta ja loppujen lopuksi vapaudesta. Huxleyn viesti näyttää olevan, että Utopia syntyy onnen vaatimisesta. Jos asetamme onnen kaikkein tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi, niin joudumme rakentamaan jonkinlaisen utopian, mutta ei välttämättä ”uljasta uutta maailmaa”. Siellä on hyvä ja mukava olla, siellä on turvallista ja terveellistä. Ja jos joskus tulee paha mieli, niin tarjolla on jotain SOMAA, joka palauttaa ihmisen normitilaan.

Mutta utopian hinta on äärimmäisen korkea: vapauden, taiteen ja tieteen menettäminen. Elämästä tulee turvallista ja vaaratonta mutta tylsää ja merkityksetöntä. 

Onko Huxleyn sanoma enää relevantti tämän päivän maailmassa? Mielestäni se on äärimmäisen tärkeä. Eikö onnesta, onnen tunteesta, ”kokemuksesta” ja tavallisuudesta olekin tullut nykyisen kulutusyhteiskunnan ylin normi? Eivätkö populistiset liikkeet ja johtajat juuri tarjoa joukoille onnea? Eikö politiikka lupaakin SOMAA, oli sen nimi sitten hyvinvointi, talouskasvu tai SOTE?

Älymystön velvollisuus on repiä tarjottujen utopioiden koreat kuoret alas ja paljastaa niiden alla piilevä dystopia. Ei ole Uljasta Uutta Maailmaa!


Homo Deus, Lisäys 21.2.2017


Sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän blogin, silmiini osui Yuval Hararin haastattelu Time lehdessä. Se liittyi Hararin uuteen kirjaan Homo Deus, jossa hän syventää ja laajentaa Sapiens kirjan lopussa ollut tulevaisuuskuvaa. Ihmistä ollaan kehittämässä superihmiseksi, käyttäen bioteknologiaa ja tekoälyä. Ihmiselle avautuu ensimmäisen kerran tieteelliset keinot muuttaa ajatteluaan. Tulemme saamaan kontrollin sisäiseen maailmaamme. Osana tätä superihmisen luomista ja ihmisen kykyjen ”upgradeausta” pystymme yhdistämään useiden ihmisten aivokapasiteetin (ajattelukyvyn, muistit ja muistot) ja rakentamaan suoran yhteyden aivojen ja tietokoneiden välille.


Tekoälyn ja bioteknologian avulla Jumalan kaltaiseksi kehittyvä homo deus tulee muuttamaan totaalisesti käsityksemme ihmisyydestä ja ihmisen identiteetistä. Tähän ei saa suhtautua välinpitämättömästi. Tekoälyyn ja ihmisen muuttamiseen liittyvät eettiset kysymykset on nostettava etualalle, kuten Maria Ritola painottaa Hesarissa 21.2.2017. Toisaalta on todettava, että Ritolan perustaman Iris AI firman kaltaiset yritykset vievät tekoälyä nopeasti ja jarruttamatta eteenpäin niin että pian, ehkä yllättävän pian olemme luoneet homo deuksen.  Huxleyn kirja kuitenkin varottaa, että jokaisen utopian alla piilee dystopia. Onko homo deus sittenkin homo diablo!