tiistai 23. toukokuuta 2017

Totuuden jälkeinen aika ja filosofinen relativismi



'Totuuden jälkeisestä ajasta' on tullut yksi julkisen keskustelun kuumimmista aiheista. Sillä tarkoitetaan sitä, että tosiasioista ei enää välitetä, jos ne sattuvat olemaan omien mielipiteiden vastaisia. Ilmiö ei ole sinänsä mitenkään uusi, mutta nyt siitä näyttää tulleen politiikan uusi normi, ainakin Trumpin Yhdysvalloissa. Jos poliitikko jää kiinni tosiasioiden kieltämisestä, niin hän voi vedota siihen, että esitti vain ”vaihtoehtoisen faktan”.

Filosofian osa tässä keskustelussa on kiintoisa. Kuten kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth toteaa Helsingin sanomien lauantaiesseessä 20.5.2017, filosofeja ja etenkin postmodernismia on ruvettu syyttämään ’totuuden jälkeisen ajan’ vahvistumisesta. Tässä kritiikin kohteena on relativismi, jonka katsotaan olevan kaiken pahan alku ja juuri.

Filosofialla on tuskin mitään tekemistä ’totuuden jälkeisen ajan’ syntymisen kanssa. Kyllä sen taustalla ovat julkisuudessa ja politiikassa tapahtuneet muutokset, joista merkittävin on populismin vahvistuminen. Toinen, populisminkin takana olevat tekijä on sosiaalisen median vaikutusvallan kasvaminen. Hyvinkin toispuoliset viestit leviävät nopeasti ja niitä toistetaan ja kierrätetään erilaisissa verkostoissa. Syntyy kuplia, kaikukammioita, joissa oma ääni kaikuu ja tukahduttaa muut äänet.

Monet ovat hämmentyneitä ’totuuden jälkeisen ajan’ ilmiöistä ja kaipaavat analyysiä siitä, mitä tieto ja totuus oikein ovat. Nämä ovat keskeisiä filosofisia käsitteitä, joten nyt filosofien on astuttava esiin. Olen jo pitkään tutkinut tietoteoriaa ja saanut nyt valmiiksi relativismia käsittelevän kirjan käsikirjoituksen. Teen tämän blogin kirjani pohjalta.

Totuus ei ole leimakirves


’Totuuden jälkeistä aikaa’ on kritisoitu siitä, että se kieltää objektiivisen totuuden merkityksen. Siksi monet filosofit ovat vedonneet tieto-opilliseen realismiin, jonka mukaan totuus on väitteiden ja objektiivisen todellisuuden yhdenmukaisuutta. Tämä sinänsä ymmärrettävä oppi on kuitenkin problemaattinen, koska todellisuus ei ole annettuna, sellaisenaan vaan aina tulkittuna kielemme ja käsitejärjestelmiemme kautta.  

Sinänsä olen samaa mieltä realistien kanssa siitä, että totuus kertoo miten asiat todellisuudessa ovat. Tämä määritelmä tarkoittaa, että mielipiteet eivät käy sellaisenaan totuudesta. Kuitenkaan meillä ei ole mitään yksinkertaista keinoa erottaa totuudet epätotuuksista. Emme esimerkiksi täydellä varmuudella tiedä, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama. Hyvin monissa asioissa voimme erehtyä tai olla väärässä. Totuus ei ole leimakirves, jolla voidaan mekaanisesti leimata jotkut väitteet totuuksiksi ja jotkut epätotuuksiksi.

Asiaa mutkistaa vielä uskomusten relatiivisuus. Samoja ilmiöitä voidaan tarkastella hyvin monista erilaisista näkökulmista. Jokainen näkökulma nostaa tarkastelun kohteeksi jonkin ilmiöön liittyvän aspektin. Riippuen näkökulmista ja aspekteista saadaan esiin hyvinkin erilaisia kuvauksia. Jokainen näkökulma antaa vain osittaisen kuvan maailmasta. Enkä usko että olisi olemassa universaalinen näkökulma, josta kaikkia asiat paljastuisivat. 

Esimerkiksi SOTE-uudistusta voidaan tarkastella palvelutarjonnan, kustannusten, markkinoiden, syrjäytymisen tai terveyserojen kannalta. Jokainen näkökulma tuo esiin erilaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudutaan SOTE-uudistukseen. Siitä ei ole olemassa neutraalia kuvausta.

Joka asiaan löytyy aina useita perusteltuja näkökulmia. Puhe absoluuttisista tai universaalisista totuuksista on perusteetonta. Relativismilla tarkoitetaan juuri sellaista filosofista kantaa, jonka mukaan jokainen totuus on aina suhteessa johonkin näkökulmaan, ei todellisuuteen sinänsä.

Näkökulmarelativismi korostaa, että näkökulmia voidaan verrata keskenään erilaisilla kriteereillä. Riippuen tavoitteista ja intresseistä, jotkut näkökulmat ovat parempia, hedelmällisempiä ja luotettavimpia kuin toiset. Tällaista näkökulmarelativismia ei pidä sotkea äärirelativismiin, jonka mukaan kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia, jolloin totuus menettää täysin merkityksensä.
  

Objektiivinen tiedonvälitys näkökulmien paineessa


Media joutuu helposti ojasta allikkoon taistellessaan valeuutisia vastaan; se asettuu puolustamaan objektiivista tiedonvälitystä ymmärtämättä totuuden moninaisuutta. Kuvaavan esimerkin totuuskäsitteen yksinkertaisesta käytöstä antavat Yleisradion ohjelmajohtajan Atte Jääskeläisen linjapuheet yleisradion riippumattomuutta koskevassa televisiokeskustelussa. Jääskeläisen mukaan uutisoinnin ainoa kriteeri on totuudenmukaisuus. Tämä kriteeri voidaan lukea kahdella tavalla. Joko se tarkoittaa että

  • uutisoinnissa ei saa puhua vastoin totuutta tai
  • totuus on yksikäsitteiden asia.


Ensimmäiseen tulkintaan on helppo yhtyä, kun se ymmärretään niin, että uutisoinnissa ei saa missään tapauksessa puhua vastoin sitä mitä asiasta tiedetään. Silloin nimittäin valehdellaan ja valehtelu on ehdottoman tuhoisaa medialle.

Mutta jos kriteeri tarkoittaa, että totuus on jotenkin itsestään selvä asia, niin silloin totuus onkin muuttunut leimasimeksi, jolla yksinkertaisesti torjutaan erilaisista näkökulmista nousevat tulkinnat. Näkökulmarelativismin mukaan jokaisella asialla on monta puolta ja toimituksen on pyrittävä näkemään nämä erilaiset aspektit ja valittava sieltä tärkeimmät. Juuri tätä tekivät ne toimittajat, jotka uutisoivat pääministeri Sipilän sukulaisten Terrafame-bisneksistä. He eivät poikenneet totuudesta, mutta toivat esiin pääministerille ikävän näkökulman. Eikö näin kriittisen median tulekin toimia?

Objektiivinen tieto on yhteisöllistä


Totuuden rinnalla toinen kiistelty asia on tiedon luonne. Kreikkalainen filosofi Platon luonnehti aikoinaan tietoa todenmukaiseksi ja hyvin perustelluksi uskomukseksi. Niin vakuuttava kuin tämä tiedon määritelmä onkin, sen ongelma on nimenomaan todenmukaisuus. Tietoteorian yksi perusteesi on perusteltavuuden ja totuudenmukaisuuden eroavuus. Tiedon välttämätön ehto on perusteltavuus, mutta entä todenmukaisuus?

Perustelut ovat tietysti aikaan ja paikkaan sidottuja. Ennen Galileita uskottiin, että aurinko kiertää maata ja sille oli silloin perusteluna arkipäiväinen havaintokokemus. Nyt tiedämme, että maa kiertää aurinkoa ja että vanha tieto ei pidä paikkansa. Jos liitämme totuusvaateen tietoon, niin tästä seuraa se paradoksi, että emme tiedä mitä tiedämme, koska merkittävä osa tietoamme voi olla epätotta tai osoittautua sellaiseksi myöhemmin.

Mielestäni on tarkoituksenmukaista määritellä tieto uskomukseksi, jolle meillä on yhteisössä hyvät perustelut. Tämä määritelmä sopii erinomaisesti tieteelliseen tietoon. Tieteellinen tieto muodostuu tiedeyhteisön tieteellisen menetelmän avulla saavutetuista ja yhdessä hyväksytyistä uskomuksista. Tieteellinen tieto on siten historiaan sidottu ja usein se osoittautuu epätodeksi ja muuttuu. Aikoinaan tieteessä uskottiin flogistoniin ja eetteriin, mutta nykyisessä luonnontieteessä näillä ei ole mitään sijaa.

Usein julkisessa keskustelussa ’totuuden jälkeisestä ajasta’ annetaan sellainen kuva, että tieteellinen tieto olisi yksinkäsitteisesti todettavissa. Kuitenkaan ei ole olemassa tieteellisten totuuksien yksinkertaista tunnistuskeinoa. Tieteessä on hyvin paljon erilaisia lähestymistapoja, teorioita, paradigmoja, jotka johtavat erilaisiin ja jopa keskenään ristiriitaisiin tuloksiin. Tunnettuja esimerkkejä ovat ekonomistien analyysit talouskasvun, inflaation ja työttömyyden syistä. Vastaavaa variaatiota on esimerkiksi ravintotieteessä ja metsäntutkimuksessa. Alalla kuin alalla näyttää olevan kilpailevia koulukuntia, jotka eivät missään tapauksessa hyväksy toistensa lähestymistapoja.

Tieteellisen menetelmän yleisiä tunnusmerkkejä ovat kriittisyys, avoimuus, toistettavuus jne. Ne ovat hyviä siinä mielessä, että sellaiset tutkimukset karsiutuvat, jotka eivät kestä kritiikki, joille löytyy vastaesimerkkejä tai jotka eivät ole hedelmällisiä tieteen etenemisen kannalta. Parhaiten tiede etenee, kun se on tietoinen käyttämistään näkökulmista ja pyrkii antamaan mahdollisimman laajan kokonaiskuvan ilmiöistä. Tieteellisen menetelmän ansiosta tieteeseen kannattaa luottaa enemmän kuin esimerkiksi ns. kokemusasiantuntijoiden tai näkijöiden tietoon. Vaikka tiede on erehtyväistä ja näkökulmasidonnaista, niin silti tiedeyhteisössä vallitsee monista tärkeistä kysymyksistä konsensus, joka on paras mahdollinen veto totuuden puolesta.

Median kriittinen lukeminen


Media on yhä useammalle se kanava, jota kautta uutta tietoa hankitaan. Aikaisemmin, sanokaamme vielä 70-ja 80-luvuilla asiantuntijoilla oli auktoriteettia ja heitä kuunneltiin. Tämä auktoriteetti alkoi murtua 90-luvulla ja tämän ilmiön puki filosofiseen muotoon postmodernismi. Sen vahvuutena oli relativismin puolustus mutta heikkoutena kaikkien näkökulmien pitäminen yhtä hyvinä. Uudempi relativismi nimenomaan korostaa näkökulmien vertailemista ja punnitsemista. Tällä tiellä on nyt edettävä.

Kriittinen relativismi korostaa mediassa esitettyjen väitteiden takana olevien näkökulmien tunnistamista ja kriittistä tarkastelua. Tyypillisesti mediassa esitetään väitteitä ja tulkintoja asioista kertomatta tai edes ajattelematta, mistä näkökulmasta väitteet esitetään. Näkökulmaisuus ei itsessään ole ongelma, koska näkökulmavapaita väitteitä ei ole. Ongelma on oman näkökulman kapeus ja muiden näkökulmien kieltäminen. Tästä syntyvät median kuplat.

Mistä sitten johtuu, että mitä uskomattomimmat väitteet leviävät ja oma mielipide asetetaan tosiasioiden edelle? Lukuisista selityksistä nostan esiin pari. Individualismi tuntuu vahvistuvan ja sehän johtaa korostamaan minän erinomaisuutta. Helposti ajaudutaan pitämään omia mielipiteitä erehtymättöminä ja muiden mielipiteitä tyhminä.

Toinen selitys on median avaama valtavan moninainen maailma, jossa on loputtomasti erilaisuutta. Monelle kokemus erilaisuudesta on hämmentävää ja pelottavaa. Tulee houkutus turvautua yhteen totuuteen ja torjua muut totuudet eli luoda keinotekoinen homogeeninen maailma sulkemalla toisinajattelijat ulos omasta kuplasta.

Keskeinen keino torjua ’totuuden jälkeistä aikaa’ on opettaa kriittistä medialukutaitoa. Kaikkien on ymmärrettävä, että maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia mielipiteitä kaikista kysymyksistä. Meidän on opittava tunnistamaan ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Kukaan ei voi esiintyä ehdottoman totuuden vaatein.

Kysymykseen mikä on totta, ei ole yksinkertaista vastausta. Jokaisella yhteisöllä on oma käsityksensä ”faktoista”, mutta jotkut käsityksen ovat selvästi luotettavampia kuin toiset. Mediassa on paljon valeuutisia, tietoista valehtelua ja suurta tietämättömyyttä. Media kykenee myös kamppailemaan faktojen vääristämistä vastaan erilaisilla faktojen tarkistusohjelmilla. Vaikka ne eivät voikaan tuottaa lopullisia totuuksia, ne antavat kuitenkin suhteellisen luotettavaa tietoa, johon voidaan verrata ”vaihtoehtoisia” faktoja.

Lopuksi


Totuuden jälkeisen ajan paradoksi on siinä, että vaikka absoluuttisia totuuksia ei olekaan, niin silti totuutena tarjottavat väitteet ovat eriarvoisia. Toiset perustuvat tutkimukseen ja dataan, kun taas toiset ovat pelkkiä mielipiteitä tai suoranaisia valheita. Mitään yksinkertaista totuuden tunnistamismenetelmää ei ole käytössä. Siksi jokaisen on opittava lukemaan mediaa kriittisesti ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Paluuta homogeeniseen maailmaan ei ole.















1 kommentti:

  1. Taidan olla lähellä totuuskäsitystäsi - kriittinen relativismi. Pohdin samaa aihetta kirjassani "Tietojohtaminen ja tapaus SOTE" (BoD-omakustanne, 2017). Löysin hyviä esimerkkejä alkoholipolitiikasta, soteuudistuksesta ja talouspolitiikasta.

    VastaaPoista